Mää olen aina toivonut, tai siis siitä lähtien ku tajusin että mullon ongelmia mielen kanssa, että löytyis jokin syy siihen, miksi oon nii.. Erilainen, vaikea ystävystyä, ihmiskammoinen, sosiaalisten tilanteiden panikoija, manipuloija, herkkis muurien takana...
Mutta olen päättänyt vain hyväksyä, että näin vain on. Pollalogian ammattilaisten luovutettua, tuntuu, että aika turhaa on itellä jatkaa, varsinkin kun mun muistikuvat alkaa olla ehjiä vasta parinkympin tienoilta. Mutta suurin osa siitä, minkä muistan lapsuudesta on ihan fine. Jos ei hankalaa suhdetta isoveljeen lasketa, tai yksinäisyyttä ja erilaisuuden kokemusta... Ja tietysti vakio kiusatuksi tulemista ja kaverittomuutta. Isä oli alkoholisti, mutta lempeä ja huolehtiva ja aina tukena, äiti oli etäisempi koska, isä oli alkoholisti. Rakkaita ja tärkeitä sukulaisia ollut aina ympärillä.
Mutta siis. Juu. Ehkä se on vaan opittava elämään näin ja hyväksyttävä. Kuitenkin.. Mullon mahtava oma perhe, vaimo joka on myös ystävä , "ottolapsia" oma laps joka on persereikä mutta vain isälle ja parille muulle pienessä persereikien piirissä, muuten ystävällinen ja avulias ja fiksu ihminen.. Työ josta pidän. Työkaverit joista pidän. Lemmikkejä joista pidän. Auto josta pidän, liikaakin...
Onko sillä niin väliä miksi pää oli sekaisin 3/4 elämästä... Tai on se yhä, mutta nykyään osaan pitää sen hallinnassa.
